FI Jazzrytmit, Jouko Kirstilä (jun.2011)

Kaksi livornolaista muusikoa kitaristi/basisti Gabrio Baldacci ja rumpali Daniele Paoletti ehtivät soittaa eri yhteyksissä yhdessä viitisentoista vuotta, kun he päättivät perustaa Mr. Rencore yhtyeen vuonna 2006. Heidän musiikillinen linjauksensa koostuu moninaisista eri vivahteista aina rockista kansanmusiikkiin päätyen täysin vapaaseen ilmaisuun. He harjoittelivat yhdessä pitkiä päiviä ja näin saivat kasattua omanlaisensa musiikillisen ympäristön. Vuonna 2009 yhtyeeseen liittyi myös livornolainen Beppe Scardino, joka on erikoisesti tunnettu baritonisaksofonistina ja bassoklarinetistina.

Ilman rajoja musisoivan Scardinon soitto on jääräpäistä rytmien jytinää, täynnä raavasta energiaa. Hän ei tunteile musiikillisilla lainalaisuuksilla, vaan revittää rankasti rikkoen tavallisesti kunnioitettuja lainalaisuuksia. Hänen “käyräpiipunsa” ryöpsäyttelee murisevan tukevia äännähdyksiä ennalta arvaamattomasti milloin edestä milloin yllättäen takaa, milloin oikealta ja ikään kuin vahingossa taas vasemmalta, vaistonvaraisesti, muiden soiton lomaan. Hänen syvältä luotaava, mustanpuhuva, tapansa käyttää näitä soittimia soveltui maukkaasti erityisesti Baldaccin tekemään sävellystyöhön ja Paolettin tapaan rytmittää rockin tapaan, raskaan hakkaavasti.

Jämäkän oloista, todellisuudesta irtoavaa työskentelyä, juuri sellaista pohjatonta seikkailua musiikin maailmassa mitä vapaaseen ilmaisuun, superliima loctitella, kiinniliimautunut kuulija saattaa odottaa hikipisara otsallaan. Vaikka levyllä kuljetaan jotensakin riivatussa noituudessa, niin siitä löytyy aika ajoin sopivaa “groovausta” ja ehkä jopa pieni häivys puolinaista melodisuutta. Mutta ei tämä levy nyt ihan täyttä revitystäkään ole, löytyyhän siitä hiljaiset hetketkin. Välillä kuulijaa hemmotellaan jopa hitaalla ja hartaalla “fiilistelyllä”, mutta hetken päästä baritonin mahtipontisuus rikkoo hartauden ilmapiirin, ja taas mennään. Levyllä on mukana vierailijana yhdysvaltalainen alttosaksofonisti Tim Berne, joka on myös tunnettu vapaasti lentävästä tavasta puhaltaa “piippuunsa” tykkimäisen raskaasti.

Levyn seitsemästä kappaleesta viisi on Baldaccin sävellyksiä ja loput kaksi, “Kepas J” ja “Bren Corner”, ovat täysin improvisoidusti esitettyjä kappaleita. Niissä on mielikuvituksellista latausta, missä vahvaan soittamiseen on liitetty runsaasti elektronista tehostetta. Tämä sama linja jatkuu myös kappaleessa “Intollercaos”. Kuten nimikin jo antaa ymmärtää, niin siinä liikutaan sekopäisen kaoottisesti lähes 17 minuuttia ilmapiirissä, missä ilmaukset vaihtuvat tasaisen yksinkertaisuudesta hyytävän raadolliseen sekoiluun. “Intollerant” on haasteellinen levy kuuntelijalle, selkeästi toisenlainen, siinä on ison orkesterin kaltainen lentävä rytmi ja soolot seuraavat toisiaan epäsuorasti kaiken järjen vastaisesti. Kaiketi sillä on jonkinlainen tarkoituksensa korostaa erilaisuutta ja vastakohtaisuuksia musiikin keinoin. Kokonaisuudessaan sävellykset ovat varsin vaikeita ja äkkinäisiä käänteitä sisältäviä, mikä tekee kuuntelemisesta vaikeasti sulavaa äänimaailmaa.